Se joskus paloi roihuten

28. helmikuuta 2017


Miten usein olenkaan ollut aikeissa tästä kirjoittaa ja miten vaikealta ajatusteni ja tunteitteni todeksi toteaminen on minusta tuntunut. Nyt kirjoittaminen tuntuu kuitenkin oikealta; sainhan eilen kuulla alustavan diagnoosin voinnistani ja sen sulatteleminen vaatii pureskelua. Tässä siis olen; aukinaisena mutta samalla vielä niin solmussa. 

Kysyn jatkuvasti itseltäni miksi en tajunnut olotilaani aiemmin? Miksi pusersin niin kauan menemään, vaikka kehoni viesti hälytystilasta jo vuosia sitten?  Mitä tein väärin? Olen jo kerran elämässäni käynyt läpi samankaltaisen setin ja taas olen tässä. Enkö mä jo kerrasta oppinut laskemaan voimavarojani paremmin? Miksi mä sairastuin... taas? Ja vielä vakavammin.

Jos minulle olisi puolikin vuotta sitten kerrottu, mitä talven kuukaudet pitäisivät sisällään, en todennäköisesti olisi uskonut. Pidin itseäni vahvempana, voimakkaampana, mutta kehoni kielikin jotain aivan muuta.



Syyskuun viimeinen päivä oli kaunis. Aurinko välkehti Espan puiston puiden läpi, nurmea kaunisti ruskan pudottamat lehdet, ilma oli raikas, ihmiset olivat iloisia ja minulla oli tyyni, odottava mieli. Olin juuri hyvästellyt ja kiittänyt lämpimiä työkavereitani monista ihanista hetkistä ja sulkenut oven perässäni viimeisen kerran. Tunsin haikeutta luopuessani lämpimästä työyhteisöstä, johon minut oli aikoinaan otettu todella hyvin vastaan, mutta samalla olin itsestäni ylpeä; olin uskaltanut ottaa hypyn tuntemattomaan ja pitkällisen harkinnan jälkeen irtisanoa itseni ja vaihtaa alaa. Uskalsin luottaa elämään ja siihen, että hyviä asioita tulee tapahtumaan. Tiesin, mitä halusin. Odotin uusia tuulia innokkaana, uhkuin hyvää mieltä ja päätin, että viikon levon jälkeen olisin valmis uuteen työsuhteeseen. Se viikko venähti, eikä uutta työtä kuulunut. Nyt jälkeenpäin ymmärrän miksi.

Ensimmäinen viikko työttömänä kului nopeasti. Olin sopinut paljon kaveritapaamisia kun kerrankin oli aikaa. Toisen viikon tullessa varasin aikaa nukkumiseen ja nukuinkin ympäripyöreitä tunteja. Kolmannella viikolla kehoni alkoi viestitellä, ettei kaikki ollutkaan ihan hyvin ja oireet vahvistuivat viikko toisensa jälkeen kamalammiksi.

Olen aina ollut hyvä nukkumaan ja omannut erinomaiset unenlahjat. Olen pystynyt nukkumaan missä vain, milloin vain ja kuinka pitkään tahansa. Pikkuhiljaa jouduin kuitenkin havahtumaan, etten saanut enää unta. Uni alkoi karata vähitellen yhä pidemmälle ja pidemmälle, kunnes se juoksi tiehensä. Aloin olla todella levoton ja jännitin nukkumaan menoa. Mitä jos en saisi enää unta? Valvoin ja valvoin. Kun Heikki heräsi töihin, olin vielä hereillä. Toisinaan nukahdin muutamaksi tunniksi, toisinaan valvoin pari vuorokautta.


Unettomuuden lisäksi ruoka ei pysynyt enää sisällä. Söinpä mitä vain, kaikki tuli refleksinomaisesti takaisin "palautuksena" (anteeksi mielikuva). Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, hikoilin, lämpö nousi usein, tärisin. Unettomuus lisäsi heikotusta edelleen ja ahdistus alkoi tuntua fyysisinä kipuina selässä ja polvissa. Samaan aikaan myös taloudelliset huolet alkoivat nostaa päätään, olihan karenssiaikaani vielä kosolti jäljellä.

Aloin panikoida. 

Marraskuussa minun oli määrä osallistua Indiedaysin ja Asusin järjestämään workshoppiin, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Tuon päivän aamuna aloin laittautumaan normaalisti, kunnes silmissäni alkoi sumenemaan. Huimaus ei ollut sinänsä uutta, mutta aiempaa voimakkaampaa. Minua oksetti, jalkoihini pisteli ja lopulta alaraajoista lähti tunto. En pysynyt pystyssä. Olin yksin kotona ja soitin Heikille hätääntyneenä, etten tiedä mikä minulla on. Heikki rauhoitteli ja lupasi tulla mahdollisimman pian kotiin. Sannan kanssa viestitellessäni ymmärsin, että kyseessä oli paniikkikohtaus. Loppupäivä meni levätessä, enkä kyennyt koulutukseen. Ihana Janika oli kuitenkin ymmärtäväinen ja toivotti minulle parempaa vointia.


Tajusin kyllä koko ajan, että en ollut oireitteni kanssa oma itseni, mutta ajattelin jotenkin, että vointini kohenisi itsestään kunhan vain antaisin itselleni aikaa. Ahdistus sisälläni alkoi kuitenkin kasvaa niin sietämättömäksi, että pelkäsin menettäväni järkeni. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin varata aika lääkärille. Sekin ahdisti. Mitä jos minua syyllistetään siitä, etten ollut tullut aikaisemmin? Entä jos kuvittelen oireeni? Entä jos minua ei oteta vakavasti? Mitä jos en saakaan apua?

Sain lääkäriajan jo seuraavalle päivälle paniikkikohtauksestani. Oma lääkärini oli vaihtunut ja uuden tohtorin kohtaaminen jännitti. Onneksi jännitys osoittautui turhaksi.

Kun istahdin lääkärin penkkiin, ystävälliset kasvot katsoivat silmiini ja kysyivät lempeästi: "Kuinka voin auttaa?" Sillä samalla sekunnillla minusta tuntui, että olin tullut oikeaan paikkaan. Jos olisin terve, en tarvitsisi lääkäriä.

Aloin kertoa kaikista oireistani ja sisällä vellovista tunteistani. Yllätyksekseni minua kuunneltiin, minun annettiin puhua rauhassa, minut otettiin vakavasti mutta samalla toiveikkaasti. Lääkärini ei vähätellyt mitään mitä kerroin muttei toisaalta myöskään suurennellut asioita. Hän palautti minut tähän hetkeen ja muistutti, mitkä asiat ovat tällä hetkellä hyvin ja miten turhaa minun on harmitella miksi en tullut aikaisemmin. Oivalsin keskustellessamme, että stressioireeni ovat alkaneet jo vuonna 2010 mutta olin aina ajatellut niiden olevan normaaleja tunteita elämän varrella. Mielenrauhani vuoksi lääkärini määräsi minut verikokeisiin, joissa testattiin kilpirauhasarvot, hemoglobiini, valkosolut, mahdollisuus keliakiaan ja tulehdusarvot. Kaikki arvot olivat ok, lukuunottamatta hieman alhaisia valkosoluarvoja. Lääkärini huomasi myös aika pian minun olevan luonteeltani virheitä pelkäävä täydellisyyden tavoittelija, ja totesi ymmärtäväisesti pää hieman kallellaan: "Elämä on helpompaa, kun ei vaadi itseltään täydellisyyttä kaikessa". Niin no, no, no niin.

Lääkärikäynnin jälkeen tunsin valtavaa helpotusta. Hätäni oli kuultu, avunpyyntööni oli vastattu. Minua ei pidetty hulluna, vaan uupuneena. Tarpeeseeni saada keskusteluapua reagoitiin ja eilen minulla oli ensimmäinen käynti terapiassa. Terapiaan lähtiessä olin varma, että saan täytettäväkseni masennustestin ja arvioin masennusasteen korkeintaan olevan lievää, mutta pisteet huitelivatkin pilvissä. Minulle todettiin alustavasti vakava masennus ja ahdistustestin pisteet olivat myös korkealla - toki lääkäri tekee lopullisen "tuomion". Olen aiemminkin käynyt parin kolmen vuoden ajan ammattilaisen puheilla ja terapia sinänsä ei ole uutta, mutta nyt kartoitetaan uusi suunnitelma toipumiseeni. Sitä minä nyt tarvitsen, koska en pysty toipumaan omin voimin.


Ystäväni sanoi minulle muutama viikko sitten kauniit sanat: "Jenna, susta on tullut vastaanottavaisempi ottamaan vastaan rakkautta." Niinpä, pienin askelin. Olen siksi todella kiitollinen siitä, että vaikka pääni sisällä olevat ajatukset ovat olleet välillä yhtä sohjoa, vierelläni on ollut koko ajan todella rakkaita ja välittäviä ystäviä ja läheisiä.  Monesti on jopa käynyt niin, että joku on tietämättään rohkaissut minua juuri silloin, kun sitä eniten olen tarvinnut. En koe sitä ansaitsevani vaan olen ottanut sen kaiken vastaan lahjana.

Tästä esimerkkinä muutama viikko sitten valvottuani jälleen kokonaisen yön koin vahvoja arvottomuuden tunteita. Muistin, että edellisenä iltana laukkuuni oli sujautettu kuori, jonka sisällä oli jotain. Kyynelten kasteltua poskeni otin kirjekuoren käteeni, avasin sen ja sen sisältä paljastui kaunis, itsetehty, aitoja helmiä ja kiviä oleva käsikoru ja kirje. Kirjeen kirjoittaja kertoi tehneensä korun minulle jo vuosia sitten, muttei ollut kehdannut antaa sitä aikaisemmin. Hän oli ajatellut minua korua tehdessään ja nyt hänestä tuntui sopivalta hetkeltä antaa se minulle. Katsoin korua, sen vaaleanpunaisia kiviä punottuna hopean ja valkoisen värisiin helmiin ja purskahdin liikutuksen itkuun. Jos tämä ystävä on nähnyt minut jo vuosia sitten niin kauniina kuin kädessäni pitämäni koru, miksi pidän itseäni niin arvottomana?  Mistä tämä ihminen tiesikään minun tarvitsevan rohkaisua juuri tällä hetkellä? En ikinä unohda tuota elettä ja sen arvokasta opetusta.


Nöyrtyminen oman voimattomuuden edessä on ottanut todella koville. Eilisen terapiakäynnin jälkeen koin helpotuksen tunteen saaden vihdoin syyn oireilleni, mutta samalla en voinut uskoa minusta tehtyä määritelmää todeksi. Kotiin saavuttuani minulle tuli ärtymys. "Mitähän se täti oikein hassutteli? Mitä se tarkoitti, että olen vakavasti masentunut ja etten ole valmis vielä palaamaan työhön? Olenko mä joku luuseri?" Tunteiden tasaantuessa laitoin parille kaverille asiasta viestiä. Minusta tuntui hyvältä, ettei yksikään ystäväni alkanut säälittelemään tai voivottelemaan tilannettani liikaa, vaan pikemminkin myötäelivät puolestani olevani nyt hyvissä käsissä ja asiaa saadaan vietyä eteenpäin. Ja siltä minusta nyt tuntuukin. En sano, että tästä eteenpäin suunta on vain ylöspäin, koska vointini tulee satavarmasti ottamaan vielä takapakkia, mutta totean, että suunta on päivä kerrallaan meneminen. Sen nämä kuukaudet ovat todellakin opettaneet. Elämään päivä kerrallaan huolehtimatta asioista, jotka eivät vielä ole tapahtuneet.


Nyt olen toipumisen matkalla. En vielä tiedä, mihin se johtaa, muttei minun sitä tarvitse vielä tietääkään. Otan jokaisen päivän vastaan sellaisena kuin se tulee, yritän oppia olemaan itseäni kohtaan armollisempi, laskemaan voimavarojani paremmin ja kuuntelemaan tunteitani. Olen todella onnellinen siitä, että puolisoni on jaksanut tukea minua koko ajan, antanut minulle aikaa myöntää itselleni että tarvitsen apua, kuunnella huoliani, ottanut minut syliinsä kun olen antanut itkun tulla ja pysynyt koko ajan myönteisenä. Heikki on koko ajan osannut tulkita minua ja samalla luottanut, että asiat järjestyvät ja niin ne taloudellisetkin asiat järjestyivät kuin ihmeen kaupalla.

Syksyllä minusta tuntui, että viikon levon jälkeen olisin valmis työelämään. Silloin ei ollut kuitenkaan vielä oikea aika töihin palaamiseen vaan aika toipumiseen. Ja toipumisen käynnistyminen vaati täydellisen pysähtymisen. Tällä hetkellä odotan sitä, että opin tuntemaan itseäni paremmin, ymmärtämään mieleni toimintaa ja alan oppimaan uusia ajatusmalleja toipumiseni tiellä. Yritän pitää kiinni päivän tietyistä rutiineista, pysyä viikottain kiinni myönteisissä toimissa ja tehdä hyvää toisille. Olen saanut viime kuukausien aikana niin paljon hyvyyttä osakseni, että haluan jakaa sitä myös eteenpäin. Samalla yritän nähdä tilanteeni oikeissa mittasuhteissa ja antaa itselleni aikaa. Mulla ei oikeasti ole mitään hätää eikä kiirettä. Toivun rauhassa, hetki kerrallaan enkä pelkää pyytää apua. En enää. <3

64 kommenttia

  1. Ihana Jenna, minä tiedän miltä sinusta tuntuu. Olen sairastunut masennukseen useampaan otteeseen elämäni aikana ja tuo tunne ja pelko jatkuvasta pimeästä on kamala, Se ajatus, että tuleeko enää valoisampaa päivää, hymyilenkö enää koskaan millekään asialle jne...
    Pelko huomisesta, pelko seuraavasta tunnista, minuutista, hetkestä, pelko koko elmästä. Ei riittänyt että olen saanut taakakseni masentuvaisuuteen taipuvaisuuden, olen myös kärsinyt paniikkikohtauksista lapsuudesta saakka mutta nyt vasta aikuisena tajunnut että mitä se on kun rintaa puristaa, pelottaa, itkettää jne.. Nyt olen syönyt siihen lääkitystä noin 2.5 vuotta enkä ole valmis vielä lopettamaan. Pitkään kärsin todella pahoista paniikkikohtauksista ennen kuin olin valmis aloittamaan lääkityksen vaikka lääkärini sitä minulle tarjosi moneen kertaan.
    Eikä riitä, että kärsin paniikkikohtauksista vaan myös molemmat lapsistani on tähän taipuvaisia. MIKSI? Eikö heitä olisi voinut säästää tältä?
    Älä syytä itseäsi mistään. Elä tässä hetkessä, olo helpottaa jossain vaiheessa ihan varmasti, tiedän sen, minulla on siitä niin monesti oma kokemukseni.
    Lämmin halaus sinulle. Usko pois, kaikki menee vielä parhain päin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nanni, kiitos vertaistuestasi ja kokemuksiesi jakamisesta. Kuvasit hyvin tuttuja tunteita ja ajatuksia. Onneksi näsitäkin asioista pihutaan avoimemmin kuin joskus aiemmin ja puhuminen onkin näissä asioissa erityisen tärkeää. ja puhdistavaa. Sinäkään et ole yksin. MInulla on myös lääkitys ollut pitkään. Paljon voimia myös sinulle ja lapsillesi. Uskotaan huomiseen! <3

      Poista
  2. Oletpa rohkea nainen kun uskallat avautua näinkin henkilökohtaisesta aiheesta 💛 Kaikkea hyvää ja ihanaa kevään odotusta ☺💛

    -Vilma

    www.so-up.fi/byvilma

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Vilma. Tämän ylös kirjoittaminen huojensi oloa. Sydämiä sinnekin! <3

      Poista
  3. Täällä yksi lukee kyyneleet silmissä <3

    Todella mahtavaa on nyt, että olet lähtenyt hakemaan apua, ylittänyt jännittävän kynnyksen, ja olet osaavissa käsissä, sinun ei tarvitse siitä kantaa huolta enää <3 Nyt annat ajan itsellesi, toipumiselle, kaikessa rauhassa <3 Kaikki järjestyy ajan kanssa, siitä ei tarvitse hätäillä, kuitenkin auringon säteet pilkottaa tunnelin päässä <3 Sinä olet tärkeä ihminen, älä unohda sitä ( tälläkään ) tiellä <3

    Voimahalaus! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Avun hakeminen -eli oman avuntarpeen myöntäminen- oli yksi vaikeimpia asioita elämässäni, mutta olen nyt on huojentunut olo. Asiat menevät eteenpäin päivä kerrallaan. Kiitos kauniista sanoistasi! <3

      Poista
  4. Mieletön teksti <3 Niin avoin, rehellinen ja aito. Olet uskomattoman rohkea kirjoittaessasi näinkin henkilökohtaisesta ja kipeästä aiheesta. Arvostan suuresti miten uskallat olla noin avoimesti haavoittuvainen! Minusta nämä asiat ovatkin sellaisia, joita pitäisi tuoda enemmän esille. Monet häpeävät masennustaan tai eivät halua myöntää, tai eivät ehkä edes tunnista sitä. Tunnen sinua kohtaan valtavaa myötätuntoa. En sääliä, vaan rakastavaa myötätuntoa <3

    En aio luetella mitään "aika parantaa" -kliseitä, koska kyllä sä tiedät itsekin, että selviät ;) Lähetän sulle paljon rakkautta, lämpimiä haleja ja hyvää energiaa, ota ne vastaan kun olet siihen valmis <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Susanna! <3 Minusta tuntui terapeuttiselta käydä kuluneiden kuukausien tapahtumat läpi ja kirjoittaa ne ylös. Pohdin kyllä pitkään kirjoitanko aiheessta, mutta sairaus on kuitenkin niin valitettavan yleinen, että nämä asiat eivät sinänsä ole uusia. Kiitos myötätunnostasi, sanasi koskettivat ja tallettuivat sydämeeni. Olet uskomattoman hyväsydämien ja empaattinen ihminen, kiitos! <3

      Poista
  5. Olet ihanan rehellinen ja rohkea! <3 Näistä asioista pitäisi puhua niin paljon enemmän. Tärkeintä on että saat apua ja ajan kanssa kaikki tulee varmasti muuttumaan parempaan. :) Itselläni on vähän samanlainen tilanne. Monen hyvän vuoden jälkeen alkoi vähitellen ahdistus palata, aloitin syksyllä terapian ja pari viikkoa sitten olo paheni niin radikaalisti että aloitin lääkityksenkin. Tuntuu kuin olisi pettänyt itsensä, kun luuli että näistä ongelmista on päästy, mutta ei. Ehkä tälläkin kuitenkin on joku tarkoitus ja pääasia on että saa itsensä ajan kanssa kuntoon. :)

    Paljon tsemppiä sinne! <3 Ja mulle saa koska tahansa tulla juttelemaan Facessa jos siltä tuntuu, kun täällä tosiaan aika samanlaiset tunnelmat ja vertaistuki on aina hyvästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä niin samaistun tuohon, että tuntuu, että petti itsensä kun alustavan diagnoosi lyötiin tiskiin. Kerran keskivaikean masennuksen kokeneena jo luulin, että tuntisin itseni ja osaisin pitää itsestäni sen verran hyvää huolta ettei masennus toistuisi, mutta näin vain kävi -ja vakavampana. Olen kuitenkin saanut huojennusta sen ymmärtämisestä, että masennus on aivojen kemiaa ja masennustilassa aivoissa tapahtuu muutoksia. En ole siis luuseri, mun aivot vaan kaipaa nyt jeesiä. Minullakin on ollut lääkitys pitkään, niillä on oma paikkansa jos aivojen välittäjäaineet eivät toimi niin kuin pitäisi.

      Kiitos paljon myötätunnosta ja vertaistuesta. Paljon voimia ja tsemppiä sinullekin. Ei me luovuteta, eihän? <3

      Poista
  6. Voi Jenna, kiitos kun uskalsit jakaa tämän meidän kanssa <3 Jaksamista, nyt vain elät päivän kerrallaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jossu, tämän kirjoittaminen huojensi oloani. Päivä kerrallaan, se on ihana ajatus! <3

      Poista
  7. Näitä tekstejä, kun kiltit suorittajatytöt eivät anna itselleen armoavon näkynyt viime aikoina harmillisen paljon. Hienoa, että uskalsit hakea apua! Anna itsellesi aikaa! Minullakin luonnoksissa teksti väsymisestä ja täydellisyydestä, saas nähdä näkeekö päivänvaloa. Halaus. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, olen huomannut saman... :( Toisaalta on hienoa, että kaikesta voi puhua avoimesti ja saada sitä kautta tukea ja perspektiiviä. Kiitos Katja myötätunnostasi. Voimia todella paljon sinullekin ja rutistuksia takaisin! <3

      Poista
  8. Iso voimahalaus! ❤️ Matka on varmasti kivinen, mutta sen arvoinen.

    VastaaPoista
  9. Olet rakas Jenna-kulta! Halaukset❤

    VastaaPoista
  10. Läheiselläni diagnosoitiin juuri vakava työuupumus ja masennus. Kirjoituksesi luin juuri oikeaan aikaan. Kukaan ei ole korvaamaton työn teossaan. Mutta siskona, ystävänä, kummina, tyttärenä, puolisona ym voi olla korvaamaton... Luonnolla on ihmeellinen voima, joten nauti siitä... Olen samaistunut aiempiin teksteihisi ja tähänkin samaistun... Nyt läheiseni vuoksi, mutta mieleeni hiipii miten tutulta oireesi myös minulle kuulostavat... Joskus ihminen vaatii totaalipysähdyksen nähdäkseen lähelle , nähdäkseen itsensä. Anna valosi loistaa, pikkuhiljaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon, paljon myötätuntoa läheisellesi ja sinulle. Läheisen sairastamisen näkeminen on todella raskasta.. Kiitos todella paljon ajatuksistasi korvaamattomuudestasi, todella ihanasti ja osuvasti sanottu. Koin sen myötä ahaa-elämyksen. Ja näin se on; välillä pysähtyminen on välttämätöntä ja usein muutoksesta parempaan edeltää ahdistus. Pikkuhiljaa on ihanan realistisesti sanottu, kiitos! <3

      Poista
  11. Puhutteleva teksti. Itse olin samassa tilanteessa reilu vuosi sitten, työuupumus ja keskivaikea masennus. Ensin pitkähkö sairasloma ja sen jälkeen töihin osa-aikaisesti. Vaikeinta oli ehkä myöntää, että ei enää jaksa vaan tarvitsee toisen ihmisen apua. Matka oli pitkä ja raskas, mutta voittajana siitä selvittiin. Joten sinäkin kyllä selviät ♡ T. Anne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anne, kiitos paljon ajatuksistasi! On ikävää kuulla samankaltaisesta tilanteestasi, mutta voit olla rohkaisuna monille selvitymisestäsi! Minäkin sain esimerkistäsi voimaa ja uskoa, että tästä noustaan. Kiitos! <3

      Poista
  12. ❤ Voimia Sinulle! Nauti elämän pienistä iloista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin, ne pienet ilot saa ihan uuden merkityksen. Kiitos paljon! <3

      Poista
  13. Iso halaus sulle❤ itse en ole sairastanut masennusta, mutta siskoni on jonkinasteista sairastanut, joten tiedän että se ei ole aina helppoa, mutta kun ajattelee joka päivä niitä hyviä puolia/myönteisiä asioita ja elää päivä kerrallaan, niin se helpottaa! Minusta se tunne-elämän "ensiapupakkaus" on ihan mahtava idea, itse aijon tehdä semmoisen, tässä joku päivä kun elämä vähän rauhottuu ekaksi;) Se on kyllä aivan kummallista miten ystävät tietää, koska juuri tarvitsee tukea/lohdutusta, vaikka he eivät ollenkaan edes tarkottaisi tai siis tietäisi siitä:) kukakohan sen takana on!?;)❤ Niin kuin olen monesti sanonutkin, että aina kun luen blogiasia, voin aina samaistua ja tuntea rohkaisua! Se voi pelkästään joku pikku sana tai kuva tai pelkästään olemassa olo, mistä sitä tietää. Ensimmäinen iso askel on asian myöntäminen ja avun hakeminen, ja niin olet juuri tehnyt. Siitä se prantuminen pikku hiljaa lähtee❤ Sinä PYSTYT taistelemaan! Paljon voimia sinne! Olet tärkeä!❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisinpa rutistaa sinua Susanna oikein lämpimästi - olet suloinen kuin kissanpentu! :) Kiitos ihana kauniista ajatuksistasi ja myötätunnostasi. Ystävien tukea ei koskaan voi korostaa liikaa ja tässä tilanteessa ystävien rakkauden on voinut todella vahvasti kokea! <3
      Minäkin ajattelin tehdä sellaisen "count ypur blessings"-lasipurkin, johon kokoisin paperilappuja, johon kirjoitan aina eletyn päivän ihanan asian. Ja sitten kun mieli on maassa, niitä hyviä hetkiä voi lukea ja piristyä. :)
      Sinäkin olet tärkeä, pikkusiskoni! Toivotaan, että nähdään pian! <3 Ja terkkuja perheellesi!

      Poista
  14. Jenna! Miten rohkean ja oikean päätöksen teitkään viime syksynä!! 😳Paras päätös mitä olisit siinä vaiheessa voinut tehdä!👏🏼 Mieti miten sun lopulta olis käynyt jos et olisikaan pysähtynyt...Kyllä ihmisen mieli on uskomaton! Se yleensä tietää milloin on turvallista ja pakko pysähtyä ja nostaa tukahdetut tunteet esiin. Ehkä teit päätöksesi alitajuisesti suojellen itseäsi...Mutta tärkeintä että olet hakenut apua ja saat tilaisuuden nyt opetella hyväksymään, kuuntelemaan ja rakastamaan sitä todellista Sinää! Se hyväksyminen (ainakin itselläni) 😱 NIIIIN vaikeaa! Todeta että kiva, olenkin NÄIN rajallinen!!!😩 Ainakin nyt. ☝🏻️Kyllä ne voimatkin siitä sitten kasvaa...pitää vain jaksaa helliä ja rakastaa tätä siipirikko-minää että se pääsis taas lentoon joku päivä, täysin uudistuneena. 🕊Tsemppiä sisko! 💪🏻Et ole yksin näine tunteinesi!❤️ Ja kymmenen pistettä ihanille ystävillesi ja miehellesi, sinulla on onneksi turvaverkko joka pitää sua kasassa kun et yksin jaksa!! Sinua rakastetaan, muista se!!!❤️❤️❤️ Rakkaudella Kata

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kata, sinä ihana siellä, KIITOS! <3 Olen monesti pohtinut viime syksyn päätöstä oliko se oikea, mutta joka kerta tulen siihen tulokseen, että oli. Se oli oikea ratkaisu juuri sillä hetkellä ja aivan viimeinen hetki pysähtyä. Osasin aavistella, että jonkinlainen väsymys saattaisi siitä seurata, mutta en osannut ajatella, että se olisi näin vakavaa..

      Ehkä tosiaan alitajuntani on laittanut mut toimimaan niin kuin piti ja onhan mulla selkäsäryt huutaneet stressistä jo vuosikausia. Kun tästä selviän, niin varmasti moni asia voinnissani valkenee ja sitten olen taas vahvempi.

      Olen niin kiitollinen sanoistasi ja rakkaudestasi, ne pysyy mun sydämessä ja kaivan ne sieltä esiin kun on huono fiilis! Iso iso halaus! <3

      Poista
  15. Rohkea kirjoitus ja ihailen sitä että löysit sanat ilmaista tilanne ja tunteet näin hyvin. Masennus ja uupumus ei tunne kelloa ja kiirettä, se vaatii aikaa päästäkseen tasapainoon ja se aika on yksilöllistä. Konkreettinen päivä kerrallaan eläminen ei ole helppoa, mutta mahdollista.
    Rakkaudella ja lämmöllä sinua ajatellen. ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jenni! <3 Tuntu oikealta kirjoittaa ajatukset ylös; tämä blogin pitäminen on osaltaan yksi terapiakeino minulle. Yritän muistaa, etten kiirehtisi. Olisi vaan niin ihana fiilis olla heti viikon päästä kunnossa, mutta eihän se ole mahdollista.. AInakin tämä opettaa taas enemmän itsestäni ja laittaa elämän tärkeät asiat entistäkin enemmän etusijalle. Kiitos vielä ajatuksistasi, halataan kun tavataan! :)

      Poista
  16. ❤ I feel you! Täällä myös yritetään luovia jotenkin eteenpäin masennuksen kanssa kun elämä heittää vielä eteen toinen toistaan ikävämpiä asioita tähän päälle. Ja kaikenlisäksi paikallinen tarjolla oleva keskusteluapu on niin huonoissa kantimissa, että se aiheutti lannistumista entisestään. Ja lääkityskin on nyt poissuljettua.
    Mutta. Me ollaan kaiken hyvän arvoisia! Ollaan itsellemme armollisia, annetaan itsellemme aikaa ja rakkautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin paljon myötätuntoa ja voimia arkeesi kuin vain mahdollista!! <3 Onneksi näistä asioista uskalletaan puhua jo melko avoimesti julkisesti ja sitä kautta voi myös saada huojennusta. Rakastetaan itseämme omat voimavaramme huomioon ottaen ja muistetaan olla itsellemme lempeitä! <3

      Poista
  17. Hyvä Jenna <3 Upea, mutta raskas matka alkamassa!Terapia on parasta mitä mulle on koskaan käynyt! Just viime viikolla itkettiin ja naurettiin yhdessä mun terapeutin kanssa <3 Ihan parasta!!

    Tsemppiä matkaasi ja mä tiedän, että tunnelin päässä on valo! Believe me <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. S- Beuaty of life: Onpa jännä kuulla että meitä terapiassa käyneitä ja on niin monia. Sellaisiakin, joista ei sitä päällepäin "uskoisi". Eihän se tosiaan päälle päin näykään, kuka tarvitsee ohjausta ja apua ajatuksiinsa. Mustakin tuntuu, että terapia on parasta mitä mulle on pitkään aikaan käynyt <3

      Poista
    2. S: Siis ihanaa, kun sulla on noin mahtava terapeutti!! Mä en ole vielä koskaan uskaltanut itkeä terapiassa. Kertoo jotain mun tunnelukoista.. Mä odotan tota hetkeä, että uskallan olla aito oma itseni siellä. Kiitos myönteisistä ja eteenpäin tsemppaavista ajatuksistasi, olet erityinen! <3

      Poista
    3. Jenna: Joo, oon tosi onnekas, että löysin juuri sopivan mulle ja puhumme samaa kieltä <3. Kyllä hän sanoi, ettei monen kanssa ole nauranut niin paljon kuin mun eikä varmaa keneenkään kanssa itkenyt! Onhan se aikamoinen fiilis varmasti molemmille <3 <3 Se on todella vapauttavaa olla oma itsensä ja siitähän se matka vasta alkaa, kun pystyt kohtaamaan asiat juuri niin kuin ne ovat. Se vaatii rohkeutta, jota sulta ainakin löytyy <3

      Poista
    4. Annika: Juu, mulla on monta vuotta terapiaa takana, ei masennuksen takia vaan muiden juttujen :). Mun mielestä kaikkien ois hyvä käydä terapiassa, ihan itsensä vuoksi ;). Mä uskon, että jokainen meistä tarvitsee ohjausta ja apua ajatuksiin, mutta jotkut ehkä enemmän tai haluavat parantaa omaa elämänlaatuaan olemalla sinut itsensä kanssa. Moni tarvitsisi apua, muttei tajua tarvitsevansa. Jokainen tyylillään, mutta mä suosittelen sitä k a i k i l l e <3

      Poista

  18. Piti vielä eilen sanomani, että onneksi sulla on Heikki, se on iso voimavara.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heikki on ollut aivan korvaamaton, aarre ja helmi elämässäni. <3 Kiitos vielä viestistäsi ja ajatuksistasi Tiia! <3

      Poista
  19. Mahtava ja rohkea kirjoitus! Se ei katso aikaa eikä paikkaa kun iskee, mutta olet onneksi saanut apua. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia! Olet upea ja tiedän tunteen kun kerrot olevasi virheitä valttävä ja täydellisyyttä havitteleva, niin minäkin. Relaaminen on niin vaikeaa! ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja! <3 Ei tosiaan katso.. yks päivä rupesin poraamaan bussissa niin paljon, että oli pakko jäädä pois ja antaa tunteen ja itkun tulla kunnolla. Mutta se helpotti.
      Relaaminen on yksiä vaikeimpia asioita mitä tiedän, suorittaja kun olen.. Mutta ehkä siinäkin voi edistyä. :) Kiitos empatiastasi!

      Poista
  20. Niin hieno ja koskettava teksti! <3 Mulla jäi mieleen lause: "Ajattelin, että vointini kohenisi itsestään." Voi olla todella vaikeaa arvioida, milloin oma vointi on sellainen, että tarvitsee ulkopuolista apua. Minä olen kärisnyt samantyyppisistä uupumuksen tuntemuksista vuosia, mutten ole osannut ottaa niitä riittävän vakavasti, olen jopa tietoisesti vähätellyt niitä ajatellen olevani sopimaton ja yksinkertaisest riittämätön. Lopulta oli äärimmäisen huojentavaa saada apua ja kuulla toisen sanovan, että olen vahvasti uupunut ja syvästi masentunut. Juuri sitä se on ollut myös sinulla, eikä sellaisesta tarvitse onneksi selvitä yksin. Ihanaa että olet nyt saanut apua ja olet juuri oikealla polulla, toipumisen tiellä :) Paljon voimia<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ystävä rakas! <3 Olen saanut todella paljon huojennusta ja voimaa myös sinun teksteistäsi ja ennen kaikkea ROHKEUTTA myöntää itselle ja toisille, että omin voimin ei enää jaksa. Mutta miten helpottaaa onkaan, kun sai oireillensa syyn ja sitä kautta tietoa miten tästä nyt eteenpäin. Onneksi apua on saatavilla. Paljon, paljon voimia sinullekin! <3

      Poista
  21. Tämä jos mikä on vahvuutta <3 Lempää tätä vkoa :)

    VastaaPoista
  22. Mihinköhän minun kommentti on kadonnut? :O Jätin pitkän kommentin heti kun postasit tämän, voi rähmä.

    Mutta hieno kirjoitus jälleen Jenna. <3 Minusta on ihanaa, kun ollaan tuettu viime syksystä asti toisiamme hyvin eri tapaa kuin aikaisemmin, ja uskon vahvasti, että tämä erityinen siteemme tulee aina vetämään meitä yhteen. Jokainen uusi päivä on aina nurkana takana, ja nimenomaan otetaan päivät vastaan sellaisinaan kun tulevat. Muistetaan kuitenkin samalla elämän hyvyys ja usko. Elämä osaa koetella, mutta kaikessa kauneudessaan tämä kaikki on suuri siunaus ja jokaisella möykylläkin on elämässä tarkoitus. Olet erityinen, tiedäthän sen. <3<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kallisarvoinen! Voi höh, mihinköhän kommenttisi oikein katosi? Niitä harmillisesti välillä luikahtaa bittiavaruuteen ja kysyin IT-tuestakin syytä tähän. Kaikki pitäisi kommenttien asetuksissa olla kunnossa, ehkä joku koodari osaisi löytää syyn. Mutta siis kiitos, kun kirjoitit kauniit ajatuksesi uudestaan! <3 Kiitos, kiitos, kiitos niin paljon. Kiitos kaikista keskusteluistamme, joita ollaan kanssasi käyty. Olen nauttinut niistä todella paljon. Lähetän sinullekin paljon rakkautta ja lämpöä! <3

      Poista
  23. Rohkea kirjoitus Jenna <3 Kovasti voimia! <3

    VastaaPoista
  24. Todella pysäyttävä ja aito kirjoitus. Tiedän hyvin mitä koet; olin itse samalla tiellä vuosia sitten. Välillä en uskonut, että selviän kaikesta, mutta hetki kerraallaan, askel kerraallaan eteinpäin. Anna itsellesi aikaa ja kuuntele itseäsi❣

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon myötätunnostasi ja rohkaisun sanoistasi! Esimerkkisi osoittaa, että tästäkin voi selvitä ja että elämä kantaa. Kiitos! <3

      Poista
  25. Niin tuttuja tunteita. Täältä iso voimahali sinulle! Olet upea, kaunis ja aito ihminen, älä koskaan unohda sitä ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanasi menivät syvälle sydämeeni, kiitos todella paljon! <3

      Poista

Kiitos kommentistasi, palaan siihen mahdollisimman pian!

Latest Instagrams

© Perhosena lennän. Design by Fearne.